Suomen Lapissa talvi tuo mukanaan loputtomat pitkät yöt ja kolmenkymmenen asteen pakkasen, jolloin ainoa valo tulee usein lumisten mäntymetsien kätkemissä hirsitaloissa rätisevistä nuotioista. Inarijärven rannan tuntumassa sijaitsevassa vanhassa luonnonsuojeluasemassa 77-vuotias Jari-vaari eli hiljaisesti yksinäisyydessään vaimonsa kuoleman ja lastensa Helsinkiin muuttamisen jälkeen. Eräänä usvaisena iltapäivänä Jari oli tarkistamassa kotinsa lähellä olevaa jäätynyttä puronvartta löytääkseen kuivia puita, kun hän yhtäkkiä huomasi laumastaan jälkeen jääneen nuoren poronvasan. Sen koko ruumis vapisi, ruskea turkki oli paksujen jäälohkareiden peitossa ja erityisesti sen nuoret sarvet olivat juuttuneet tiukasti lumeen hautautuneiden vedenalaisten kivien väliin. Laiha ja uupunut eläin tuijotti häntä suurilla, vetisillä silmillään täynnä epätoivoa vastustamatta lainkaan miehen lähestymistä. Pienen olennon surullisesta tilanteesta liikuttuneena Jari rikkoi varovasti pienellä vasaralla kiven ympärillä olevan jään, vapautti hellästi jumiin jääneen sarven ja nosti sitten poronvasan kelkkaan viedäkseen sen lämpimään kotiinsa. Hän antoi sille nimeksi Kaiku toivoen elämän kaiun palaavan molemmille heistä tämän kylmän talven keskellä.
Vanhuksen hellässä hoidossa Kaiku toipui vähitellen. Sen ihovahat paranivat ja jalat vahvistuivat tuoreiden pajunoksien ja makeiden nauriiden ansiosta, joita Jari vaivautui valmistamaan sille joka päivä. Kaiku ei pelännyt ihmisiä lainkaan, vaan päinvastoin se oli hyvin kiintynyt vaariin työntäen pehmeän kuononsa keittiön ikkunan läpi aina haistaessaan miehen kuuman kahvin tuoksuun. Tämä rauha kuitenkin häiriintyi tammikuun lopun päivänä, kun Jari päätti lähteä yksin syvälle metsään hakemaan lisää kuivia mäntypuita tulevaa suurta lumimyrskyä varten. Korkean ikänsä ja höttöisen lumen alle kätkeytyvällä ohuella jäällä sattuneen varomattomuuden vuoksi hän liukastui ja putosi syvään kiviseen puroon. Hän löi päänsä voimakkaasti kiven reunaan, mursi oikean jalkansa ja menetti tajuntansa. Hänen matkapuhelimensa lensi kauas pimeään kivenkoloon aivan ulottumattomiin, samalla kun pimeys laskeutui nopeasti ja lämpötila laski äkillisesti uhaten suoraan vanhan miehen henkeä.
Sisällä talossa Kaiku huomasi poikkeuksellisen tilanteen, kun isäntä ei vieläkään palannut tuttua polkua pitkin. Eläimen vaisto ja syvä yhteys isäntään saivat nuoren poron toimimaan. Epäröimättä Kaiku hyppäsi puuaidan yli, kiisi korkeiden lumikinosten ja tiheiden pensaiden läpi myrskyn ulvoessa yössä. Poronvasa ei etsinyt laumaansa syvältä metsästä, vaan suuntasi päättäväisesti mäntymetsään, jossa Jari tapasi liikkua. Matkan varrella Kaiku juoksi ja päästi samalla lajilleen ominaisia käheitä, voimakkaita huutoja kuin hälytysäänen, joka halkoi pohjoisen kylmän usvan.
Kaiku löysi tiensä puron uoman reunalle, missä Jari makasi liikkumattomana. Hänen kehonsa oli jo kylmettynyt ja osittain uponnut jäiseen veteen. Poro painoi kylmän kuononsa toistuvasti miehen kalpeille poskille, polki samalla voimakkaasti kovalle lumelle tuottaakseen kovia ääniä, ja nosti sitten päänsä karjuen pitkiä huutoja kohti polkua, joka sijaitsi lähes kahden kilometrin päässä ja jonka varrella nuori metsiänmies oli partiomatkalla. Lumilaakson halki kaikuva ääni herätti metsänvartijan huomion ja sai tämän tuomaan pelastusvälineet mukaansa seuraten poron jälkiä tapahtumapaikalle. Kun pelastusryhmä sai nostettua Jarin ylös ja aloitti kiireellisen ensiavun, Kaiku seisoi hiljaa vieressä suojaten lämpimällä kehollaan isäntää rotkon läpi puhaltavilta kovilta tuulilta.
Muutamaa viikkoa myöhemmin, kun kevään ensimmäiset lämpimät säteet alkoivat valaista Inarijärven sulavaa jäätä, Jari oli toipunut täysin ja palannut rakkaaseen hirsitaloonsa. Talo ei enää tunnistettu yksinäiseksi, sillä siellä kaikui Kaikun – rohkean poron, josta oli tullut korvaamaton kumppani revontulten värittäminä iltoina – askeleet.
Eläimen uskollisuudella ja ehdottomalla rakkaudella on aina ihmeellinen voima lämmittää yksinäisiä nurkkia ja pelastaa ihmisen elämä vaikeimmalla hetkellä.
