Lapin miinus 30 asteen pakkasessa, kun paksut lumahiutaleet hämärsivät taivaan ja maan välisen rajan, 72-vuotias Tapio tunsi sydämensä jäätyneen täysin iäkkään vaimonsa kuoleman jälkeen. Eräänä viiltävän kylmänä talviaamuna hän kuitenkin löysi kuistinsa paksulta lumikerrokselta pienen, tuskin nyrkin kokoisen eläimen, joka makasi liikkumattomana.

Se oli eurasiantuntematon maa-orava (orava), jonka punainen turkki oli takkuinen ja toinen takajalka pahasti murtunut. Se vapisi rajusti viimeisissä elämänkamppailuissaan.

Tapio, eläkkeellä oleva metsänvartija, oli tottunut luonnon armottomuuteen ja uskonut, ettei välittäisi enää mistään. Pienen oravan pyöreät, tummat ja kyyneltä täynnä olevat silmät kuitenkin katsoivat häntä ripsille kertyneen jään läpi ja osuivat suoraan hänen yksinäisyyteensä. Hän kumartui hiljaa, nosti raukan karkeilla, halkeilleilla käsillään ja kätki sen lämpimän lampaannahkattakkinsa sisään. Hän antoi sille nimeksi Pyry.

Seuraavat päivät Rovaniemen metsän laidalla sijaitsevassa pienessä hirsimökissä sujuivat hiljaisesti mutta poikkeuksellisen lämpimästi. Tapio lastoitti Pyryn pienen jäänteen huolellisesti vuolluilla puutikuilla, syötti sille lämmintä maitoa tippa kerrallaan ja osti kaupungista kalliita männynsiemeniä. Aluksi arka Pyry rohkaistui vähitellen. Se ei enää piilotellut edesmenneen vaimon vanhaan tyynyyn, vaan alkoi hyppiä Tapion olkapäältä puupöydälle ja seurata hänen työskentelyään pää kallellaan.

Kevään lähestyessä ja Pyryn vamman parannuttua täysin alkoi kuitenkin tapahtua jotain outoa.

Joka aamu, ennen kuin Tapio puki takkinsa lähteäkseen kävelylle metsään – vakiintunut tapa lievittää vaimonsa ikävää – Pyry käyttäytyi erikoisesti. Se ei halunnut rynnätä laajaan metsään, vaikka ikkuna oli auki. Sen sijaan pieni orava kantoi jatkuvasti kuivia käpyjä, tuoksuvia männynkuoren paloja ja jopa pieniä, sileitä kiviä ja työnsi niitä tiukasti Tapion takin taskuihin, housunlahkeisiin ja nahkasaappaisiin. Kun Tapio otti ne pois, Pyry päästi hätääntyneitä ääniä ja vaati siten ne takaisin.

Tapio vain puisteli päätään ja hymähti katkerasti ajatellen, että se oli vain luonnonvaraisen eläimen vaistonvaraista ruoan keräämistä talvea varten. Hän ei tiennyt, että juuri tuo voimakas pihkan tuoksu ja kuivat kävyt olivat avain hänen henkensä pelastumiseen vain muutaman tunnin kuluttua.

Sinä iltapäivänä lumimyrsky iski taigaan ennustettua aikaisemmin. Tuuli ulvoi vanhojen mäntyjen läpi luoden pelottavan jyrinän. Näkyvyys putosi nollaan. Yrittäessään palata kotiin Tapio astui harhaan pehmeään lumikuoppaan – kuolemanloukkuun, jonka lumi oli peittänyt syvän kalliokolon päälle. Hänen vanha kehonsa putosi yli kolmen metrin syvyyteen, lyöden päänsä kovaan kallioreunaan, ja hän menetti tajuntansa. Kävelykeppi lensi kauas, jalat eivät liikkuneet, ja Lapin armoton kylmyys alkoi tunkeutua vaatekerrosten läpi vieden vähitellen elämän 72-vuotiaalta vanhukselta.

Tajunnan rajamailla Tapio tunsi kasvonsa kirvelevän. Ei lumen, vaan kiihkeän raapimisen vuoksi.

Pyry – joka oli hiipinyt hänen huppunsa sisään jo aiemmin – kiipesi pörröisenä hänen rinnalleen. Se puri rajusti hänen nahkahanskaansa, repi siihen pienen aukon ja työnsi pienen kehonsa lämmön isännän kylmenevälle ranteelle. Ymmärrettyään, ettei Tapio pystynyt nousemaan ylös, Pyry teki jotain, mitä yksikään biologisia ilmiöitä tutkiva ei osaisi selittää.

Pieni orava syöksyi pois pimeästä lumikuopasta ja ryntäsi keskelle rajuilmaa.

Kahden kilometrin päässä Rovaniemen pelastusjoukot ja naapurit etsivät Tapiota epätoivoisesti pimeässä yössä. Hakulaitteiden häiriintyessä myrskyn vuoksi tapahtui jotain erikoista. Nuori pelastaja Pekka näki punaisen oravan hyppäävän toistuvasti alas korkealta männynoksalta, hyppivän hänen taskulamppunsa valossa ja ryntäävän taas kohti vuorenrinnettä. Erityistä oli, että orava levitti voimakasta pihkan hajua – tuttua tuoksua, jota Tapio käytti usein lämmitykseen.

“Katso, tuo orava yrittää vetää huomiomme!” Pekka huusi.

Aina kun etsintäpartio pysähtyi menetettyään suunnan, Pyry pudotti heidän eteensä kuivan kävyn – juuri niitä käpyjä, jotka se oli aamulla kätkenyt Tapion taskuun ja joita se nyt kantoi merkitäkseen reitin. Alle puolen kilon painoisen eläimen sitkeä ponnistelu rajuilman keskellä johdatti pelastajat syvälle vaaralliselle kallioliuskalle.

Kun taskulampun valo osui syvän lumikuopan pohjalle, kaikki järkyttyivät nähdessään Tapion tajuttomana, hengityksen ollessa vaivalloista. Pyry syöksyi välittömästi alas, käpertyi hänen kaulalleen ja päästi hiljaisia ääniä kuin lohduttaen. Tapio nostettiin kuopasta juuri ennen kuin hänen kehonsa olisi jäätynyt lopullisesti.

Kaksi päivää myöhemmin Rovaniemen keskussairaalassa Tapio avasi silmänsä. Ylilääkäri hymyili ja osoitti vuoteen kulmaan: valkoisella tyynyllä punainen orava Pyry nukkui sikeästi pörröinen häntä kietoutuneena vanhuksen laihojen käsien ympärille.

Lääkäri kuiskasi hänen korvaansa: “Ilman tämän pienen eläimen opastusta ja sitä, että se piti ranteesi verenkierron käynnissä, emme olisi pystyneet tuomaan sinua takaisin. Se pelasti henkesi, Tapio.”

Harvinaiset kyyneleet kymmeneen vuoteen vierivät eläkkeellä olevan metsänvartijan ryppyisille poskille. Hän nosti tärisevän kätensä ja silitti varovasti pienen oravan selkää. Pyry liikahti, avasi pyöreät silmänsä, katsoi häntä ja hieroi pientä, märkää nenäänsä hänen kämmentään vasten – kuin lupauksena siitä, ettei hänen tarvitsisi enää koskaan kulkea yksin lumimyrskyisissä talvissa.

Uhrautuvaisuus ja uskollisuus eivät ole koskaan kiinni Luojan luoman olennon koosta, vaan rakastavan sydämen sykkeestä.