Keskellä lumisia taigametsiä Rovaniemen napapiirillä, Pohjois-Suomessa, eli orvoiksi jäänyt lapinpöllö nimeltä Tuuli. Tuuli oli loukannut siipensä edellisenä syksynä törmättyään korkeanjännitelinjaan. Vamma esti sitä lentämästä korkealla muun parven mukana, joten se joutui etsimään suojaa kauan sitten hylätyn meteorologisen tutkimusaseman räystään alta. Paikalliset asukkaat näkivät Tuulia harvoin päiväsaikaan, mutta kaikki tutkimusaseman ohi kulkeneet tekivät vaikutuksen sen suuret, pyöreät amberinväriset silmät. Ne loistivat pimeässä kuin kaksi pientä liekkiä ja katsoivat hiljaa vanhan metsäalueen valkoiseen tyhjyyteen. Kukaan ei välittänyt loukkaantuneesta pöllöstä, vaan sen annettiin selviytyä yksin ankarista talviöistä, jolloin lämpötila laski zekä alle neljänkyymmenen pakkasasteen. Kummallista kuitenkin oli, että joka iltahämärässä Tuuli lenti istumaan vanhan männyn oksalle aivan suojelualueelle johtavan polun viereen. Se päästi sitkeästi matalia, kaikuvia ääniä, jotka soivat kuin varoituskello hiljaisessa erämaassa.
Helmikuisena iltana, kun äkillinen lumimyrsky iski Rovaniemen alueelle ja muutti koko maiseman sokaisevan valkoiseksi, 60-vuotias biologian tutkija Elina päätti kävellä sivuhavaintoasemalta kotiinsa metsän läpi. Huolimatta vuosikymmenten kokemuksestaan pohjoisessa, Elina menetti suuntavaistonsa täysin vain muutamassa minuutissa äänettömän lumimyrskyn keskellä. Panikoidessaan tietä etsiessään hän liukastui ja putosi syvään, lumen täyttämään kallionrakoon. Putoamisessa hänen vasen jalkansa katkesi, ja hän menetti sekä taskulamppunsa että navigaattorinsa. Tiheä pimeys, viiltävä pakkanen ja paksu lumikerros peittivät nopeasti onnettoman naisen kehon, ja toivo selviytymisestä hiipui minuutti minuutilta.
Epätoivon hetkellä, kun Elinan tajunta oli jo hämärtymässä kylmään uneen, Tuuli-pöllö syöksyi äkkiä vanhalta männynoksallaan lumimyrskyn läpi. Yöllisen saalistajan villi vaisto ja poikkeuksellinen terävyys auttoivat Tuulia havaitsemaan hätään joutuneen ihmissielun kallionkolossa. Sen sijaan, että pöllö olisi hakeutunut omaan suojaansa myrskyltä, se kaarteli matalalla lumen pinnan yläpuolella, päästi tunnusomaisia huutojaan ja raapi voimakkaasti pehmeää lunta paikantaakseen tarkalleen Elinan sijainnin. Kun pöllö tunnisti naisen, joka oli usein salaa jättänyt pieniä lihapaloja vanhan varaston kuistille ja joka nyt virui elottomana, se laskeutui viipymättä yläpuolella olevalle kalliolipalle. Tuuli räpytti raivoisasti leveitä siipiään pöllyttääkseen lunta pois ja päästi jatkuvia hätähuutoja, jotka repivät pimeää yöilmaa.
Eikä siinä kylliksi: varmistettuaan, että Elina hengitti edelleen, Tuuli nousi korkealle ilmaan ja lensi sakean lumimyrskyn läpi kohti yli kilometrin päässä sijaitsevaa metsänvartijan tupaa, jossa pelastusjoukot olivat päivystyksessä. Pöllö laskeutui tuvan katolle, koputti toistuvasti nokallaan ikkunalasiin ja päästi katkeamatonta, terävää ääntä, kunnes utelias pelastustyöntekijä avasi oven tarkistaakseen tilanteen. Nähdessään suuren pöllön lentävän taaksepäin kohti syvää metsää hätäinen katse silmissään, metsänvartija ymmärsi heti jotain olevan vinossa. Hän tarttui nopeasti tehokkaaseen valonheittimeen sekä paareihin ja lähti seuraamaan Tuulin näyttämää reittiä.
Kun pelastusjoukkue seurasi pöllön lentoreittiä syvälle kallionkololle, he järkyttyivät löytäessään Elinan, joka hengitti edelleen heikosti Tuulin paksun höyhenpeitteen ja sen tarjoaman tuulensuojan ansiosta. Nainen kuljetettiin välittömästi moottorikelkalla Rovaniemen keskussairaalaan. Lääkärit vahvistivat, että uhri oli selvinnyt ihmeen kaupalla hengissä, koska hänet löydettiin juuri ajoissa ennen kuin elimistö olisi pettänyt vakavan alilämpöisyyden vuoksi. Muutaman päivän kuluttua, kun Elina oli toipunut ja palannut kotiin, hänen ensimmäinen tekonsa oli viedä tuoretta ruokaa autiolle sääasemalle. Hän otti lämpimästi vastaan ambernsilmäisen ystävänsä, joka odotti jo palaajaa, ja hyväksyi Tuuli-pöllön virallisesti elämänsä erityiseksi jäseneksi.
